|
Grafiikan menetelmätKohopaino Kohopainomenetelmiä ovat puupiirros, puukaiverrus eli ksylografia, hierrevedos ja linopiirros. Puupiirros on yleisin kohopainomenetelmä. Se kaiverretaan pitkittäispuulle leikattuun laattaan, joka on usein vaneria. Puun syyt aaltoilevat pinnalla elävöittämässä kuvan tekstuuria. Laattaa työstetään käyttämällä apuna erilaisia kaivertimia, veitsiä ja talttoja. Kun kaiverrus on valmis, laatalle telataan tai sivellään väri (useimmiten öljyväri), jolloin väri tarttuu niihin kohtiin, jotka ovat jääneet laatasta koholle. Puupiirros voidaan vedostaa joko käsin hiertämällä tai viemällä laatta ja paperi prässin läpi. Japanilaisessa puupiirroksessa käytetään vesiliukoisia värejä ja väri harjataan laattaan. Kuva hierretään paperiin käyttämällä baren-nimistä työkalua. Puukaiverruksessa kuva työstetään poikkisyiselle laatalle erilaisilla kaivertimilla. Puumateriaali on kovaa, ja tällä menetelmällä voidaankin tuottaa hyvin pikkutarkkoja, yksityiskohtaisia kuva-aiheita. Tekniikkaa on käytetty paljon kirjankuvituksessa ja aikakauslehdissä. Hierrevedos syntyy esim. kun hierretään lyijykynällä kolikon kuva paperille. Varhaisimmat silkille hierretyt työt ovat peräisin Kiinan Han-dynastian ajalta, noin kahden tuhannen vuoden takaa. Paperin keksimisen (105 jKr) jälkeen puupiirros syrjäytti hierrevedoksen. Linopiirroksessa painolaattana käytetään muovinomaista ja notkeaa linoleumia. Painojälki on tasaisempaa kuin puupiirroksessa. Syväpaino Syväpainomenetelmiä ovat kaikki ne tekniikat, joissa kuva muodostuu laatan erilaisista syvennyksistä: viivasyövytys, akvatinta, kuivaneula, mezzotinto, pehmeäpohja, heliogravyyri jne. Sana metalligrafiikka on usein synonyymi syväpainolle, koska laatat ovat yleensä metallia. Syväpainomenetelmät jaetaan kahteen pääryhmään, syövytyksiin ja mekaanisiin menetelmiin. Syövytystä käytettäessä laatta ensin pohjustetaan haponkestäväksi, sitten pohjustetulle laatalle piirretään kuva-aihe. Piirrettäessä paljastuneet kohdat syövytetään hapolla, yleensä rautakloridilla. Mitä pitempään laattaa liotetaan happoliuoksessa, sitä syvempään kuva-aihe syöpyy ja sitä tummempi on jälki valmiissa vedoksessa. Mekaanisissa menetelmissä (esim. kuivaneula, kuparikaiverrus) laatan pintaa kaiverretaan suoraan terällä tai neulalla. Levyn pintaa voi myös rouhia. Valmiille laatalle levitetään tasainen kerros painoväriä. Väri tarttuu pienimpiinkin laatan koloihin. Ylimääräinen väri pyyhitään pois tarlataanilla ja lopuksi silkkipaperilla tai kämmensyrjällä. Painoväri jää vain laatan syvennyksiin. Syväpainon vedostamiseen tarvitaan joko kammettava tai sähköllä toimiva syväpainoprässi. Laatta asetetaan syväpainoprässin pöytälevylle kuvapuoli ylöspäin ja sen päälle asetetaan kostutettu syväpainopaperi ja niiden päälle lasketaan painohuovat. Nämä ajetaan prässin läpi. Huopien alla kostea paperi litistyy tiiviisti laatan pienimpiinkin syvennyksiin ja painoväri tarttuu paperille. Laatan painauma näkyy paperilla syvennyksenä. Monivärisessä grafiikassa käytetään useita laattoja. Laatat painetaan peräjälkeen samalle paperille millintarkan kohdistuksen jälkeen. Laakapaino Laakapainolla tarkoitetaan yleensä kivipiirrosta eli litografiaa. Laattana käytetään huokoista kalkkikiveä. Kuva piirretään kivelle rasvapitoisella liidulla tai tussilla. Kiveä syövytetään typpihappopitoisella arabikumiliuoksella. Rasva säästää itse piirustuksen syöpymiseltä. Syövytyksen jälkeen kostutetulle kivelle telataan rasvainen painoväri, joka tarttuu ainoastaan piirrettyihin kohtiin. Vedos syntyy, kun paperi levitetään kiven päälle ja ajetaan tiukalla puristuksella litografiaprässin läpi. Offsetlitografiassa painolevynä käytetään useimmiten alumiini- tai sinkkilevyä. Serigrafia eli silkkipaino lasketaan myös laakapainotekniikoihin. Vedosten jälkikäsittely ja numerointi Märkä vedos kuivatetaan joko kiinnittämällä se liimapaperilla reunoistaan tasaiselle alustalle tai pinoamalla se imukykyisten välipapereiden kera esim. kasviprässiin. Kun vedos on oiennut ja täysin kuivunut, taiteilija lisää siihen vielä vedosmerkinnät, teoksen nimen, signeerauksen ja vuosiluvun. Vedosten merkitsemistapa yleistyi Suomessa 1930-luvulla. 1970-luvun alkuun asti pidettiin sääntönä, että vedoksia sai ottaa tarpeen ja kysynnän mukaan kaikkiaan 99. Teoksen hankkinut ostaja ei koskaan voinut olla varma, kuinka monta vedosta taiteilija lopulta ottaisi. Vuonna 1973 taidegraafikot päättivät, että lopullisen sarjan suuruus täytyy näkyä joka vedoksessa. Vedossarjojen koot vaihtelevat, ja vedosten määrää rajoittaa mm. laatan kestävyys. Numeroinnin ulkopuolella voi ottaa tietyn määrän taiteilijanvedoksia ja kaupan ulkopuolelle tarkoitettuja vedoksia. |
